Vuoden vaihduttua meidän perheen arki muuttui todenteolla. Riku lähti heti vuoden alussa työharjoitteluun, jota kestäisi kevääseen saakka kunnes on virallinen valmistumispäivä. Oli pikkuinen shokki, kun arki painui vasten kasvoja ihan todenteolla. Ne perus koulupäivät, joita oli loppuunsa aika harvakseltaan olivat muuttuneet 12h päiviin. Työpäivät kestivät siis aamu kuudesta iltapäivä neljään tai viiteen. Arki kuitenkin tuntui luonnistuvan hyvin. Huomasin kuinka meidän 2-vuotiaasta uhmattaresta muuttui itsenäinen ja reipas isotyttö isin ollessa töissä. Ulos pukeutumiset onnistui suitsait sukkelaan (ainakin yleensä), kun nopeasti pukasin Emmille toppakamppeet niskaan ja hän istui nätisti terassinoven suulla sen aikaa, kun minä puin Elmaa. Syömiset, ulkoilut ja kaikki onnistui niin hyvin. Toki välillä meinasi hermoa kiristääm kun äiti ei jaksanutkaan heti lounaan jälkeen jatkaa muumileikkejä, mutta onneksi lapsen voi lahjoa lastenohjelmilla.
Tammikuun lopulla Rikulla oli pari kouluviikkoa edessä. Arki muuttui taas, kun kotona olikin lisä käsipari auttamassa kodin hoidon ja lasten kanssa. Tämähän sopi minulle vallanmainiosti, sillä yksinäisyys alkoi painaa mieltä. Päivät tuntui tajuttoman pitkiltä ja lounaan jälkeen alkoi odottamaan ja laskemaan tunteja, millon mies saapuisi kotiin. Hassua mutta totta, myös kahden lapsen kanssa voi tuntea olon yksinäiseksi. Emme käy kerhoissa, emmekä myöskään hirmuisesti kyläile missään. Vielä kun Riku vei talon ainoan auton, niin ei tullut lähdettyä kyläilemään missään. Toki vaunuillen oisi voinut lähteä käymään jossain, mutta kuka hullu tappelee kahden lapsen kanssa pukemisesta moneen otteeseen yksin?
Rikun kouluviikot veti viimeisiään ja arki olisi palaamassa taas normaaliin rytmiinsä. Tuttuun tapaan oltiin lähdössä sunnuntaina ostamaan ensiviikon ruuat, jotta säästettäisiin aikaa ja rahaa arkipäivinä. Suunnitelmiin tulikin muutos, kun minulta lähti polvilumpio pois paikoiltaan Emmiä nostaessa syliin. Kauppareissu vaihtui ambulanssi kyydillä sairaalareissuun, jossa polvi kuvattiin röntgenissä. Sillä sekunnilla polvessa ei näkynyt mitään ja kaikki oli hyvin. Sain sauvat mukaani, joilla kävelisin sen aikaa kunnes polvi on kunnossa. Arki muuttui jälleen kerran ja Riku jäi kotiin avuksi. Tästä on nyt kulunut kaksi viikkoa, eikä polvi ole edelleenkään kunnossa. Sauvat heitin nurkkaan viikko sitten ja nilkutan kävellä eteenpäin toista jalkaa varoen. Fyssarilta olen saanut jumppaohjeita ja tänään kävin Enskassa lääkärin vastaanotolla. Luojan kiitos minua uskottiin ja kuunneltiin ja hän kirjoitti minulle lähetteen ortopedille. Toivon niin hartaasti, että saataisiin selvyys mikä polvessa on vikana ja se korjattaisiin mahdollisesti leikkauksen voimin.
Mitä arki nyt on? Arki on joka päiväistä taistelua pienen neidin uhman kanssa, joka tuntui pahentuvan entisestään polven menon myötä. Se on kipua, kärsimystä, menetettyjä hermoja, väsyneisyyttä, pienen vauvan ummetusta ja turhautuneisuutta kun ei uloskaan pääse. Se on jatkuvaa stressiä ja huolta, onko polvi sittenkin kunnossa vai ei. Se on tärykalvojen puhki menoa, kun uhmatar kiljuu suutuspäissään niin kovaa, että ikkunatkin helisee. Se on kahden lapsen huomioon ottamista ja leikittämistä. Se on huonon omatunnon tuskaa ja paskaäiti olo on välillä todenteolla läsnä. Se on tunteiden myllerrystä, joiden perässä ei välillä itsekkään pysy.
