Neuvolan kotikäynti part 2

Viime torstaina neuvolatäti kävi kotikäynnillä. Pääsin purkamaan omia ajatuksiani ihan huolella, joka olikin hyvä asia. Asiat selkeentyi ja taakka keveni hiukan. Tästä kirjottelen lisää myöhemmin. 

Siinä samalla jutellessa Emmi piti huolen siitä, ettei häntä jätetä huomiosta pois. Tämä pieni neiti pisti pienen esityksen pystyyn ja riekkui kuin pieni apina konsanaan. Hän näytti neuvolatädille uudet hienot temppunsa ja tutki hänen työlaukkuaan. Välillä piti tietysti myös osottaa mieltä ja heitellä unileluja, vaikka äiti kielsi. Loppujen lopuksi Emmi sai luvan avata laukun ja tutkia mitä sieltä löytyy. Vauva sai omia juttuja ja myös Emmi sai jotain. Kivasti ajateltu myös isosiskoa kohtaan! 

Neuvolatäti otti pikkusesta painon joka olikin noussut hyvin, 3415g. Hän tutki vauvan muutenkin ja kaikki oli hyvin. "Kävely" onnistui, aukile oli hyvä ja napa kunnossa. Napaan laitettiin hiukan laapistusta kuivattamaan pohjaa. 

Vauvan paino erinomaisesti noussut. Virkeä ja topakka tyttö, katsekontaktia ottaa. Iho hyvä, navan pohjaa kuivateltu laapisella. Heijasteet ja aukile normaalit.

Kyllä sitä tosiaan huomaa, että vauva kasvaa hurjaa vauhtia. Nyt on pakko ottaa neuvosta vaari ja nauttia täysin rinnoin tästä vauva-ajasta!

Viikko vauva-arkea takana

Vauva täytti eilen viikon verran. Hassua ajatella, että synnytyksestä on vasta viikko aikaa. Musta kun tuntuu, että siitä ois pitkä aika jo. Samaten musta tuntuu, kuin vauva ois aina ollu läsnä meijän elämässä. Jotenkin tähän arkeen on kerennyt jo tottua, vaikka ulos lähdöt eivät niin helppoja enää olekkaan, varsinkaan yksin. Kaksi lasta puettavana ja huolehdittavana, siihen lisäksi kauhea stressi siitä mitä pukea päälle. Kyllä vaan sain eilen kirota naapureiden kuullen ulkona, kun ensin ei meinaa löytyä lämmintä vaatetta kenellekkään ja sitten vaunut kettuili sen minkä ehti. Jospa eivät hulluna pidä. Näin jälkeen päin naurattaa oma eilinen jupina. Olin kuin Riku konsanaan pallogrillin kanssa, kun ei heti ekalla yrityksellä sytykkään tuleen. Hahah!

Arki on lähtenyt sujumaan hyvin. Vauva on ollut rauhallinen pieni tuhisija. Emmi on ollut hienosti äidin apuna vauvan hoidossa ja ihanasti huolehtii siskosta. Aamulla ensinmäisenä etsii siskon ja sitten alkaa kyselemään muita asioita. Pikkusisko saa isosiskolta paljon haleja ja pusuja. Kyllä huomaa, kuinka Emmi tykkää siskosta. 

Toistaiseksi ollaan päästy ilman mustasukkaisuus kohtauksia, joka yllättikin minut täysin. Ennen vauvan syntymää stressasin sitä kauheana, kuinka mulla riittää kädet hoitamaan kahta lasta, joista toisella on uhmaikä meneillään. Ilokseni olen saanut huomata, kuinka loppuunsa ymmärtäväinen Emmi on ollut. Välillä toki on ärsyttänyt, kun sisko on ollut aamulla äidin tissillä, eikä Emmi ole juuri silloin päässyt syliin istumaan. Tilanteen olen ratkonut niin, että olen ottanut Emmin kainaloon istumaan ja siitäkös tyttö onkin tykännyt. Emmi myös haluaisi kovasti syödä äitin tissiä, koska sisko syö myös. Tämän tilanteen olen taas ratkonut kertomalla, että tissimaito on vauvan ruokaa, koska vauva on niin pieni ettei voi syödä oikeaa ruokaa niinkuin me. 

Itselläni on huonomieli siitä, ettei joka päivä riitä aikaa leikkiä Emmin kanssa. Joka päivä on kuitenkin erilainen ja vauva saattaa nukkua toisena päivänä enemmän, toisena taas vähemmän. Joinakin päivinä ei paljoa tissillä näy, kun taas toisena päivänä roikkuu kuin pieni koala tississä kiinni. Olenkin yrittänyt antaa huomioo ja leikkiä aina silloin, kun vauva nukkuu eikä ole kotihommia tehtävänä. Joskus kun olen imettänyt olkkarissa, olen pyytänyt Emmiä tuomaan leluja olkkariin ja ollaan leikitty siellä samalla.. Vaikka itseä ärsyttääkin, että lelut kulkeutuu muualle kuin Emmin huoneeseen.

Torstaina oli ensmäinen kotikäynti neuvolan puolelta. Vauvalla oli kaikki hyvin ja painoa tullut hyvin, 3200g. Mitä vieraisiin tulee, niin tälläkertaa ollaan saatu olla rauhassa. Ollaan saatu tutustua uuteen tulokkaaseen kaikessa rauhassa ja ottaa uudenlainen arki vastaan ilman hirveää vierasrysyä, toisin kuin viimeksi. 

Toivotaan, että tämä niin sanottu helppo arki jatkuisi pitkään, eikä muuttuisi minnekkään. Tietenkään tämä ei mitään ruusuilla tanssimista ole kahden lapsen kanssa, mutta ei sen pidä ollakkaan. Mieluummin uhma nyt, kuin paha murrosikä teininä! ;)

Hän on täällä.

Kuten varmaan moni instagramista ovat huomanneet, vauva syntyi vihdoin ja viimein perjantaina. 15.09.2017 klo 20:13 tämä pieni neiti päätti parkaista ensinmäisen itkunsa jättäessään yksiön taakseen. Painoa hänellä oli 3082g ja pituutta 49cm. Synnytys oli ääripää Emmin synnytyksestä. Täytyy itse vielä palautua siitä kunnolla, kunnes pystyn siitä kirjottamaan tänne. Perhepesästä tulossa myös juttua ja siitä, miten meidän arki on lähtenyt kulkemaan. Odotetaan nyt kuitenkin sen verran, että kaikki mummut ja ukit ovat käyneet katsomassa uutta tulokasta niin päästään kunnolla rauhottumaan omalla porukalla. Sen verran voin kertoa, että tämä typykkä on eri maata kuin Emmi aikoinaan. 

Nyt jatkan Halinallejen katsomista isomman tyttösen kanssa<3

Aaapuuvah!

Tänään on se päivä, kun marssitaan Kysiin ja pyydetään käynnistystä. Jännitys on huipussaan, jonka johdosta tulikin herättyä viideltä aamulla, enkä sen jälkeen pahemmin unta saanut. Mielessä vilisee kysymyksiä ja voitte vaan kuvitella minkälaisia kauhu ajatuksia oon mieleeni maalaillut.

Entä jos eivät ala käynnistämään viikonlopun takia? Entä jos vauvalla ei olekkaan kaikki hyvin ja minun olisi pitänyt mennä näytille jo ajat sitten? Entä jos se meneekin siihen sektioon? Entä jos synnytys ei vaan lähde käyntiin ja joudun kärvistelemään vielä monta päivää? Entä jos käynnistetään, mutta synnytyksen käynnistymiseen kuluu päiviä? Entä jos antaavat tabletit kouraan, passittaavat takaisin kotiin, enkä kerkeä synnyttämään Kysiin? Ennen kaikkea päässä vilisee kysymys, johon tuskin saan koskaan vastausta. Miksi toinen raskaus on mennyt näin pitkälle, että se joudutaan käynnistämään? Onko vika minussa? Yleensähän se on ensmäinen synnytys, joka käynnistetään. 

Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Toisaalta odotuttaa ja olen innoissani. Minä vain toivon niin paljon, että vauva syntyisi tänään. Että saataisiin pikkusisko syliin tänä iltana ja päästäisiin vihdoin ja viimein vauvakuplaan. 

Rakas pieni, ole kiltti ja tule tänään<3

Turhautuneen äidin valitus virsi

Huomenna pyörähtää käyntiin raskausviikko 41. En todellakaan ois uskonut pötkiväni näin pitkälle tässä toisessa raskaudessa ja se jos mikä päähän ottaakin. Totta kai vauva tulee kun on siihen itse valmis, mutta tää loppuraskaus on ollu henkisesti niin raskas, että oon ihan poikki. Viimeisimmät pari viikkoo on ollu yhtä tunnemyllerrystä. Etenkin tää viimeisin viikko. Jokaikinen aamu herään pettyneenä siihen, ettei mini ole sylissä. Valehtelematta jokaikinen aamu on alkanut hammasta purren, ettei itku tule. Joinakin aamuina oon ollut niin väsynyt huonosti nukuttujen öiden takia, että aamun ensinmäiset tunnit on kuluneet itkiessä. Mä vaan oon niin kyllästynyt, turhautunut, vihainen ja masentunut tähän raskauteen. En jaksa!! Muistan kyllä odottaneeni Emmin synnytystä paljon, mutta en läheskään näin paljoa. 

Mielessä vilisee miljoona kysymystä. Miks synnytys ei ole lähtenyt käyntiin, vaikka kipeitä supistuksia on ollut paljon? Miksi kivuliaat supistukset loppui? Miten synnytys lähtee käyntiin, jos supistuksia ei tulekkaan? Kuinkahan iso vauva on? Entä jos se onkin niin iso, ettei mahdu tulemaan alateitse? Koitanko väkisin sulloa sen ulos alapään kautta? Entä jos istukka ei olekkaan toiminut tässäkään raskaudessa loppuvaiheessa täysillä? Entä jos vedet menee keskellä päivää, kun olen kaksin Emmin kanssa kotona? Entä jos vedet menee yöllä minun nukkuessa, enkä herää siihen? Entä jos synnytys ei käynnistykkään itse ja se joudutaan käynnistämään? Entä jos kaikki ei olekkaan hyvin tai mene hyvin?

Tällähetkellä pelkään tajuttomasti sitä, että synnytys joudutaan käynnistämään. Oon kuullu niin paljon huonoja kokemuksia siitä ja että se sattuu enemmän kuin luonnollisesti alkanut synnytys. En todellakaan halua ottaa mitään pilleriä, odottaa sen käynnistävän synnytyksen pahimmassa tapauksessa parin vuorokauden päästä ja kärsiväni niitä kipuja kovempina. Haluan yhtä helpon ja nopean synnytyksen, kuin Emmin synnytys oli (vaikka taas ihan luomuna). 

En tiiä voiko stressillä ja jännityksellä olla osansa asiaan, ettei synnytys ole käynnistynyt edelleenkään, mutta koitappa tässä tilassa olla odottamatta synnytystä. Tällähetkellä tekisin oikeesti mitä vaan, että tää lapsi lähtis tulemaan ulos tuolta. Kai pitäis koittaa ajatella tulee kun on tullakseen - menetelmällä, mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Just nyt vihaan ihmisiä, jotka laittaa viestiä "Joko oot jakautunu?" "Supisteleeko yhtään?" ja instagramissa vastasyntyneiden vauvojen kuvia. Tekis mieli huutaa ja raivota. Mutta toisaalta, onhan tässä tullu taas kiukuteltua Rikulle ja itkettyä kuinka loppu voi ihminen olla raskauteen. Läheisimmät ystävät saaneet kans joka päivä kuulla, kuinka turhautunut mä oon. Anteeks siitä teille! :D 

Mutta noh, kai tää tästä. Pitää vaan koittaa tsempata itteensä ja olla ajattelematta koko asiaa.Vertaistukea otetaan vastaan, jos jollakulla ollu samat fiilikset kuin mulla nyt.

rv 40 ja viime viikon neuvola

Jälleen kerran päästiin todistamaan se, että 9kk menee nopeasti. Laskettuaika on nimittäin tänään. On hiukan pettynyt olo, kun ei oltukaan oikeassa Rikun kanssa, että vauva syntyisi ennen laskettua. Olisin nimittäin ollut jo pari viikkoa sitten valmis luopumaan tästä mahasta ja tapaamaan minityypin. Hän vain ei näytä olevan valmis luopumaan yksiöstään. Ainakaan toistaiseksi.

Viikko sitten sunnuntaina käytiin yötä vasten Kyssillä liikehälyytyksessä. En ollut koko päivänä tuntenut vauvan liikkeitä ollenkaan, eikä liikelaskenta tuottanut tulosta useista yrityksistä ja imellyksien syönnistä huolimatta. Käytiin varmuuden vuoksi kuuntelemassa käyrillä sydänäänet ja varmistettiin, että mini on kunnossa. Heti käyrille päästyä vauva virkosi ja potki oikein olan takaa. Kätilö ultrasi lopuksi, että vauva on pää alaspäin ja minulta otti pissinäytteen, kun verenpaineet oli niin korkealla. Päästiin kuitenkin lähtemään kotiin, sillä näyte oli puhdas. Tulin vaan sen jälkeen miettineeksi, että miten hitossa tulen jaksamaan olla sairaalassa jos siellä pitää olla kaks yötä. Se pari tuntia mitkä oltiin Kuopion reissulla, oli tuskaa, sillä ikävä Emmiä oli valtava. Itketti ja ahdisti.

Keskiviikkona mulla olikin sitten viimeinen neuvolakäynti. Taas kerran pääsi samainen neuvolatäti sanomaan, että viimeistään 15 pvä syyskuuta tulisi hakeutua synnärille, jos ei ennen sitä ole vauva syntynyt. Jo vain. Yliajalle tämä näyttää menevän, mutta toivon koko sydämestäni, että ei tarvitsisi käynnistää! Toisaalta en kyllä jaksa uskoa, että käynnistykseen jouduttaisiin, sillä supistuksia tulee ihan urakalla. Mä nyt koitan rentoutua tän loppuajan ja "nauttia" viimeisistä ajoista raskaana olossa. Odotan minin saapuvan perjantaina, jos muiden sanaan on uskominen. Monet ovat nimittäin väittäneet sisarusten syntyvän useinmiten samoilla viikoilla, tai ainakin lähekkäin. Let see.

Mutta omat verenpaineet, pissat ja vauvan sydänäänet ok. Vauva hiukan laskeutunut alemmaksi.

No mitenkäs sitten ne omat fiilikset? No turhauttaa, väsyttää, vituttaa, ahistaa, masentaa, mutta toisaalta taas kaikki on hyvin. Tukalaolo on läsnä 24/7, mutta siihenkin on keretty jo tottua. Mielelläni luovun tästä mahasta. Yöt tulee juostua pissillä ja monesti tulee herättyä siihen, kun supistelee kivuliaasti kera menkkakipujen. Joinakin kertoina saa kunnolla haukkoa happea ja puristaa patjan reunaa, mutta vielä ollaan ehyenä. Jos ajallisesti saisin itse päättää milloin vauva syntyy, niin perjantai aamu kuulostaisi erittäin hyvältä. Rikulla on nimittäin ensviikko pitkää päivää koulussa (perjantai vp), joten hän ei kerkeisi kauheana apuna olemaan kotona. Mutta tulee kun on tullakseen ja vaikka tulisi keskellä viikkoa, niin ei haittaa yhtään!