Kirppu

Hiphei täällä taas! En tän kauempaa malttanu olla poissa kuvioista, vaikka edelleen väsymys painaa päälle. Hirmu vaikeeta on lepäillä päivisin, kun joka päivä joku tunkeutumassa kyläilemään. Onhan se mukava, että vieraita käy mutta kyllä tästä synnytyksestä pitäs saada palautua ihan rauhassa ilman ylimäärästä häsellystä. Vielä kun kaikki meille niin uutta ja opettelua vasta tämä kotonakin oleminen, niin pitäis saada sitä omaa rauhaakin välillä. Minkäs teet kun oon liian ystävällinen sanomaan ei.

Arki lähteny rullaamaan oikeestaan aika yllättävän hyvin. Välillä kyllä tulee oloja, joissa ei tiiä mitä tehdä mutta hyvin tää menee. Entiiä onko mulle heränny ne kuuluisat äidinvaistot vai ei, mutta hyvin tässä pärjätään. Maitoo tulee rinnoista kuin lypsylehmästä konsanaan ja kirppu jaksaa imee sen mitä mahalaukkuun mahtuu.

Keskiviikkona neuvolatäti tuli käymään ekaa kertaa. Tämä siis sen takia, koska kirppu on painoltaan ja kooltaan muutenkin niin pieni, että pitää painoa seurata. Iloksemme neuvolatäti totesi, että kirppu on saavuttanut syntymäpainonsa takaisin muutamassa päivässä, eli nyt hän painaa 2610g, ihanaa!!♥ Omalla tavallaan oon siitäkin jo kerennyt stressiä repiä. Saadaan nyt siis rueta käymään vaunulenkeillä ihan oman kunnon ja jaksamisen mukaan.

Niinkuin aina, niin myös tässäkin tapauksessa kirppu nukkuu päivät ja valvoo yöt. Riku ei herää vaikka kuinka itkua tihrustais. Kait meillä naisilla on sitten jotkut äitivaistot, jotka herättää pikku pieruunkin. Muutamaan otteeseen on tehny mieli käydä naapurissa kylässä, kun eihän ne hemmetti tajua lapsettomina olla hiljaa. Aina kun saa kirpun unten maille omaan sänkyyn, nämä sankarit kolistelee rappukäytävässä ja asunnossaan sen minkä kerkeevät. Perkele.

Synnytyskertomusta ja muuta mukavaa tuun höpöttelemään paremmalla aikaa. Mulla on nimittäin nyt semmoinen kutina pyllykannikassa, että kohta kuuluu "Wääääääää!" ja pitää lähteä vaipan vaihdon kautta tissille. Selkäranka ja niskat huutaa hoosiannaa, mutta jospa tää tästä!

Palaillaan!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Blogin hiljaisuus

Heippa vaan kaikki lukijat ja muut, jotka tänne ovatkaan eksyneet! Blogissa vallitsee ja tulee vallitsemaan nyt muutaman päivän ajan ainakin pieni ja syvä hiljaisuus. Nopeimmat varmaan ovat jo käyneet Instagramista katsomassa syyn siihen, mutta jotta kukaan ei jää ulkopuoliseksi tästä niin meidän pieni prinsessamme syntyi lauantai aamuna (22.8.2015). 

Synnytyskertomusta ja sunmuuta mukavaa tuun höpöttelemään tänne, kunhan oon palautunut ja jaksan. Nyt on voimat suorastaan aika loppu, niin olen päättänyt keskittyä pieneen kirppuumme ennemmin kuin blogiin. Ajatus kulkee yhtä nopeesti kuin etana ja tää kirjotuskin kuulostaa varmaan ihan tyhmältä, mutta ei se haittaa! 

Palatkaamme asiaan siis myöhemmin. Instasta voipi seurailla meijän elämää, pinjjapauliina. :)

Ihanaa viikkoa kaikille ja anteeks hiljaisuus jo etukäteen! <3

Synnytyspelko

Niinkun oon maininnut yhdessä jos toisessakin postauksessa, niin kärsin synnytyspelosta. Kukapa nyt ei synnytystä pelkäisi, kun sitä rupeaa syvällisemmin aattelemaan. Jos sitä ei pelkää, niin kyllä sitä ainakin jännittää. Vielä jos on yhtä viisas kuin minä, että ruokkii pelkoa taikka sitten jännitystä lukemalla googlesta kaikenlaisia synnytyskertomuksia, joista osa on pahinta laatuaan.

Jokaisella on erilainen synnytys ja jokainen synnytys kerta tulee olemaan erinlainen. Ensinmäinen kertahan on se kaikista pisin ja "pahin" kun ei tiedä mitä tuleman odottaa.
Itse ainakin jännitän, että osaanko ponnistaa oikein tai osaanko olla muutenkaan. Vaikka eiköhän jokainen ihminen oo ekalla kerrallaan pihalla kuin lumiukko. 

Se mitä mä pelkään synnytyksessä on se kipu. Kuinka mä kestän sen kivun ja supistukset ja kaikki, kun pelkkä itikan pistokin sattuu aivan tajuttomasti? Pienikin kipu, niin otan särkylääkkeen. Sitten vielä kun äitin kanssa tässä jutskailtiin, niin se kertoi että synnytyskipu on kuin menkkakipu mutta vaan satakertaa pahempana. Noh, kuinkahan kovat kivut mulla sitten on, sillä oon ala-asteesta lähtien kärsinyt jumalattoman kovista menkkakivuista. Niiden takiahan mä alunperin pilleritkin alotin. 

Ainiin ja ei pidä unohtaa sitä seikkaa, että pelkään synnytystä myös sen takia että jos tuleekin komplikaatioita. Paikat repeekin niin paljon, että verta lentää ja kuolen verenhukkaan. Tai lapsi syntyy kuolleena tai kuolee synnytyksen yhteydessä. Tai yht'äkkiä päädytäänkin hätäsektioon. Vaikka eihän se sektio nyt maailman loppu oo, mutta kuulostaa niin hurjalta toimenpiteeltä että kyllä siinä mahtais syke nousta itsekullakin.
Oonkohan ainut mamma, joka pelkää ja ajattelee tämmösiä?

Ajatuskin saa ahdistumaan. Oon yrittäny vältellä ja kieltää itteeni ajattelemasta koko synnytystä. Mua rupeaa ahdistamaan niin paljon, että tekis mieli juosta itku kurkussa karkuun. Miks miehet ei vois synnyttää? Miks se haikara ei vois oikeesti tuoda sitä lasta oven taakse pärekorissa? Aina naiset joutuu kokemaan nää kivuliaimmat asiat.

Tätä pelkoa ja ahdistustahan ei yhtään vähennä sekään ajatus, että joutuisin yksin synnyttämään. Kun edes ajattelen itteni synnyttämässä yksin, Rikun jossain odotushuoneessa odottamassa uutisia millonka ollaan uuni tuoreita äitejä ja isiä saa itkettämään. En halua. En pysty.

Äiti sanoi, että hän voi tulla mukaan jos ei satu olemaan töissä sillä hetkellä kun vedet menee ja synnytys käynnistyy. Tottahan toki se olis ihana saada edes joku kädestä kiinni pitämään, kannustamaan ja kuuntelemaan, mutta mitään muuta en toivo niin paljoa kuin että se henkilö olisi Riku. En osaa jotenkaan aatella itteeni yksin siinä tilanteessa, saatika sitten ilman Rikua. Kuitenkin tuo ukon köriläs on se tukipilari, jonka avulla jaksan ja joka saa mut rauhottumaan. Pitäkää peukkuja meille!

Toisaalta mulle tuli jotenkin huojentunut olo tässä muutama päivä sitten illalla. Lueskelin googlesta juttuja epiduraalista, spinaalista ja muista puudutuksista ja lääkeaineista joita on mahdollista saada synnytyksessä. Luin enimmäkseen keskustelupalstoja, joissa kerrotiin omia kokemuksia. Tuli jotenkin helpottunut olo, kun tajusin ettei kipua tarvitse välttämättä tuntea jos päätyy puudutuksiin ja jos niitä saa. Tietysti nämäkin voi vaikuttaa ja vaikuttaakin eritavalla eri ihmisiin.
Nyt mua varmaan pidetään outona, mutta kyllä mä meinasin ottaa lääkettä ja jonkun näkösen puudutuksen jos kipu yltyy niin kovaks etten voi olla. Kyllähän toi epiduraalin laitto kuulosti sairaan pelottavalle ja kivuliaalle, mutta uskon kuitenkin sen olevan pientä verrattuna synnytyskipuihin.

Vaikka mä pelkään synnytystä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan, niin silti mä jotenkin myös odotan sitä. Onhan se nyt aikamoinen kokemus naiselle ja miks ei miehellekkin. En ehkä niin paljoa sitä toimenpidettä odota kuin sitä, että saan pienokaisen syliin ja päästään alottamaan vauva-arki, joka myös hieman pelottaa, jännittää ja stressaa.
Mutta enköhän mä selviä, kun on ne monet muutkin selvinny! Jospa se neiti nyt vaan tulis tuolta.

Nyt tää mamma lähtee pötkistelee sängyn pohjalle. Koko päivän koskenu tajuttomasti päähän, kurkku kipee ja nokka vuotaa. Tervetuloa flunssa! En ois halunnukkaan synnyttää terveenä.

4 päivän mykkäkoulu

Tässä näköjään tuli vietettyä semmonen 4 päivän postaus tauko, ihan huomaamattani. Syy ei ole se, että olisin ollut KYSissä synnytyssalissa pusertamassa tätä pientä kohtukääpiötä ulos. Voi kun oliskin! Syy on se, että yksinkertaisesti mulla ei oo ollu mitään postattavaa koska on ollu niin laimeen tylsät päivät etten oo kehannu tulla kirjottelee mitään kuulumis postausta. Toinen syy on myös se, että en oo jaksanu avata tätä "hurjan hyvää" läppäriä, kun tän aukeemisessa joutuu odottamaan puolet päivästä ja hermo kiristyy. Varmaan olisin tullu kirjottelee jos jonkinmoista tarinaa luonnoksiin, mutta sain hyvillä taidoillani bloggerin sekotettua kännykästä enkä enää pääse kirjautumaan bloggeriin sisälle. Hyvä minä. Enkä nyt siis puhu blogger -sovelluksesta, vaan ihan normi googlen kautta menevästä. Blogger -sovellus on pyllystä, eikä se kuvanlaitto juttu toimi ollekaan.

Asiaan. 

Ei mulla nyt mitään erikoista postattavaa oo mielessä, Aattelin vaan tulla pitkästä aikaa höpöttelemään tänne jotakin. Mitään maata mullistavaa ei tosiaan oo elämässä taaskaan tapahtunu. 

Sunnuntaina käytiin iskän luona Kiuruveellä saunomassa. Siinä samalla viskeltiin tuolle meijän pallohullulle palloo, jota se jakso hakee kokoajan. Oispa mukava jos itelläki ois nuin hyvä kunto ku Neralla! 

Siinä samalla sitten nostettiin kyytiin meille tulevat parvekevaunut. Noi on ainakin sen 20-vuotta vanhat BRIOn vaunut. Yllättävän hyvässä kunnossakin vielä. Äiti on joskus sillon ostanu noi Pyhäjärveltä kirppismyyjältä. Nuissa sitä minäki oon pienenä makoillu äitin työntäessä vaunuja. Ei välttämättä kaikkien silmää miellytä tuo kuosi yms, mutta mun mielestä noi on sairaan siistit! Poiketaan Rikun kanssa massasta ja saatetaan noidenkin kanssa vauvaa työnnellä. 

Vaikka meillä nyt on nämä vaunut, niin silti aattelin ostaa kuitenkin uudet. Niillähän nyt ei kiirettä ole kun on noi, eli hyvillä mielin voi olla taas ilman yhtä stressin aihetta. Äiti oli ostanut näihin vaunuihin istuinosankin erikseen, mutta se on hävinnyt. Samoin myös alkuperäinen patja, mutta nuissa oleva patja välttää kyllä. 

Siskon mukana tuli iskän luo käymään myös tuommonen pieni koira. Hänen nimensä on Beta (tuttavammin Pertti) ja rodultaan hän on Chihuahua (kirjotetaanko se noin?). Suloinen, pieni ja aika arka. Nera olis hirveenä halunnu tutustua tähän kaveriin, mutta ei kuitenkaan riskiä otettu vaikka tuskin Nera mitään olis tehny. En ois uskonu itteni sanovan näin muutama vuosi takaperin, mutta ei noi pikkukoirat oo jotenki mun juttu. Varsinkaan Chihuahua. Onhan ne suloisia, mutta jäis varmaan jalkojen alle kun on niin hurjan pieni. 

Ollaan muutes lenkkeilty joka päivä tässä kaverin kanssa! Huippua. Vielä mulla kunto riittää ja jaksaminen varsinkin. Nää päivät on nykyseltään jotenki niin hirmu pitkiä ja tylsiä. Pelkkää oottamista vaan. Ainiin ja eilenhän meni se kauan odotettu laskettuaika. 

Jos oloa päivitellään niin väsyttää, laiskotuttaa, tekis mieli lenkkeillä kokoajan, nälkä riivaa mieltä mutta mikään ei tahdo maistua. Supistuksia tulee ja menee. Välillä tuntuu että kokoajan supistaa ja sitten ne kohta loppuukin kuin seinään. 

Haluatteko kuulla siitä, kuinka p*ska tuuri meillä Rikun kanssa oikeen on? Halusitte tai ette, kerron silti. 

Koska voin pamahtaa millon tahansa, niin totta kai sillon Riku tulee kipeeks. Heti kun koulu alkaa ja koulunpenkille pitäis palata, niin toi tulee kipeeks. Ei hitto, miten kellään voi olla tämmönen tuuri?! Nyt on pelko persiissä, saako Riku tulla synnytykseen mukaan jos on flunssassa. Tässä yritetään saada tuota ukko rukkaa paranemaan piakkoin. En tosiaan oo valmis synnyttämään, varsinkaan yksin! Mutta eihän sille mitään voi jos niin käy.

Tänään tuli herättyä 6 aikaan aamulla. Tosi pienissä pätkissä tulee yötkin nukuttua, joten oon ihan zombina ollu nää päivät. Haluun jo oman kropan takas ja että saan nukkua mahallaan! Jospa piakkoin pääsis. Nyt aamupalaa naamariin ja katsellaan jaksasko päivemmällä siivoilla.

 Laitelkaa postaustoiveita tulemaan! :) 

Loppuun pistän tämmösen masu päivitys -kuvan. Näyttää kun ois masu pienentyny, kun laskeutu.

Aurinkoista uutta viikkoa kaikille! 

Raskausviikko 40 ja omg!! Raskausarvet :o

Esittelyssä paraskaverini, stressi.

Aistin otsikossa hivenen sarkasmia.
Mä lupasin itselleni, että en enää stressaa mistään enkä ahdistu mistään kun kaikki tarvittava/pakollinen on hommattu. Mutta mitenkäs siinä kävikään? Stressi jatkuu yhä.

Varsinaista syytähän mulla ei stressaamiselle ainakaan mielestäni ole. Vauvan vaatteet on pesty ja liitelty lipastoon. Peti on pedattu. Hoitotarvikkeet on hommattu (paikka vielä uupuu), lelut ja pehmolelut odottaa leikkijää. Sitteri ja turvakaukalo pölyyntyy nurkassa. Vaunut on ainut asia joka puuttuu, mutta parvekevaunut haetaan viikonloppuna. Niistä voisinki tehdä oman postauksen sitten.

Myönnetään. Tiedän miks stressaan ja sehän on rahatilanne. Meillä on vinopino laskuja maksamatta ja sehän se päälimmäisenä mieltä painaa. Pelottaa, että kohta luottotiedot menee. Onneksi huomenna tulee muutaman sunnuntai-iltavuoron ja lauantai-iltavuoron palkka ja äitiysraha. Pääsen siis maksamaan laskut pois, ainakin suurimman osan.

Toisena stressin aiheuttajana on synnytys. Totta kai se jännittää, kun ekaa kertaa elämässään joutuu moiseen puserrukseen. Ja sitten vielä kun saa yht'äkkiä pienen lapsen, josta on vastuussa ja hänestä pitäisi kasvattaa kunnon kansalainen. Apua. Onneks ollaan Rikun kanssa suurinpiirtein samoilla linjoilla kasvatustavoista ja millaseks halutaan meidän lapsi kasvattaa.

Jännitän tosi paljon tulevaa. Kukapa tässä tilanteessa ei jännittäis? Kaikki tuleva on täysin uutta. Pelkää, että osaako sitä lasta sitten hoitaa kun sieltä sairaalasta kotiin tullaan. Entä jos oonki ihan paska äiti? Entä jos joku aattelee että oon paska äiti, enkä osaa mitään? Kaikki sanoo, että nää ajatukset kuuluu asiaan ja varmasti kuuluukin. Silti tuntuu, että oon näiden ajatusten kanssa yksin. Ei Riku stressaa yhtään, tai ei ainakaan myönnä mulle stressaavansa. Onneks en oo ainut, jolle kaikki on uutta. Rikuhan ei myöskään oo hoitanu kertaakaan pientä vauvaa. Silti jotenki tuntuu, että mulla on tajuttoman suuret paineet tän asian takia ja Riku ottaa "rennosti".

Mua ärsyttää. Mua ärsyttää kun kaikki toitottaa, että "elä stressaa, se ei oo hyväks lapselle." No kenelle tuo stressaaminen hyväks oliskaan? Toi on helpommin sanottu kuin tehty. Oon ollu ajattelematta mitään laskuja ja rahatilannetta. Ei auta. Oon ollu vaan ihan rennosti ilman, että oon pitäny mitään hoppua/stressiä jostakin. Ei auta. Mikään ei auta. Oon googletellu keinoja, joilla pääsis stressistä eroon, mutta en viitsi edes kokeilla. En jaksa uskoa moiseen hölynpölyyn.
Sitten kun jotkut sanoo, että stressi voi olla synnytyksen alkamisen "tukkeena". Niin no varmaanhan se voi ollakkin, mutta mitenkä tässä muka osaa rentoutua kun jännittää ja stressaa tulevaa ihan tietämättäänki?

Tiiättekö mikä olis tosi ihanaa? Se, että pääsis niin sanotusti piiloon kaikkee pahaa ja etenkin näitä ajatuksia. Pääsis jonnekkin ihan korpeen metsän keskelle, mummon mökkiin rannalle saunomaan ja rentoutumaan ihan kunnolla. Meillähän (mulla) oli tässä suunnitelmana loppu kesästä lähtee meidän mökille Rikun kanssa kahden (ja Nera tietty) rentoutumaan, mutta sepä ei onnistunukkaan.
Noh, toisella kertaa sitten muksu mukana tietenkin.

Toivottavasti saan edes jonkunlaisen mielenrauhan huomena, kun tulee rahat ja palkka. Saadaan maksettua laskut pois ja ehkä voisin ostaa itellenikin jotain. Saa nähdä.
Tää oli tämmönen pika avautuminen ja pään selvitys postaus. Lähen tästä kohtapuoliin lenkille kaverin kanssa avautumaan vähän lisää.
Olin laiska ja nappasin kuvat we heart it -sivustolta.

Metsien menninkäiset ja viimeinen neuvola

Tänään oli viimeinen neuvola. Tuntuu niin haikeelta! En halua luopua meijän neuvolatädistä, en halua että se vaihtuu! Meillä on ollu niin huippu mukavia neuvola käyntejä juurikin tän mahtavan neuvolatädin takia. Voisin vaan höpötellä sen kanssa päivät pitkät kaikesta.

Mutta asiaan. Kysyin taas miljoona kysymystä mitä mielessä sattui pyörimään. Kyllä mä joihinkin vastauksen jo tavallaan tiesin, mutta varmistus on aina hyvä saada ettei jää mieltä kaivertamaan. Pakko kehua tuota neuvolantätiä vielä sen verran, että siinä tosiaan on osaava ihminen ja häneltä saa vastaukset heti kättelyssä ilman empimistä. Mun paino ei ollu noussu kun muutaman sadan gramman ja verenpaineet oli hyvät. Hemoglobiini oli hiukan matala, mutta ei liian matala ja käskyksi tuli syödä rautatabletteja. Joo, kovasti niitä yritän napsia mutta ne aina unohtuu. Jospa toi liuska riittäs loppuraskaudelle. Sydänäänet oli hyvät, joiden kuuntelun aikana pieni prinsessamme nukkuikin. Kohtu kasvanut hyvin, vauva on laskeutunut päätä myöten hyvin alas ja painoarvioksi sanoi n. 3kg pieni siro tyttö. 

Kerroin hänelle mm. että pelkään jos synnytys joudutaan käynnistämään. Tuli taas nimittäin hölmönä luettua netistä kaikkia kauhukertomuksia synnytyksen käynnistämisestä. Muunmuassa kuinka se on joillain kestänyt päivästä kolmeen päivään ja sattunut tajuttomasti. Vastapainoksi hän kysyi onko supistellut, johon vastasin kyllä. Silloin hän vastasi, ettei olisi huolta käynnistämisestä kun nyt jo supistelee. Hän myös lupasi, että lapsi syntyy ennen laskettua aikaa.  Sovittiin hänen kanssa, että jos en synnytä ennen 17. päivää, voin soittaa hänelle ja kysyä neuvola-aikaa jos haluan, eli en siis saanut seuraavaa aikaa. Saa nähdä millonka neiti haluaa ulos tuolta.

Jotta tää postaus ei menis pelkäks neuvola/vauva höpinäks, niin heitän muutaman kuvan tältä illalta. Käytiin nimittäin samoilemassa peltsikan metässä Rikun ja Neran kanssa. Nerpu sai olla ihan vapaana ja palloa noutaa. Samalla siinä tuli itellekkin liikuntaa. 

Rakastan kävelylenkkejä luonnon keskellä♥

 Crocsit on erittäin hyvät eräjormailu kengät! Kesäisin mua ei muissa kengissä oikeestaan näekkään.

Hohhoh, vähän muunlaisiaki kuvia tänne ku Neran tai minun pärstää. 

Sain tuossa Rikulta kehuja. Oli käyny kyyläilemässä mun blogia, niin sano että hyvin osaan kuulema kirjottaa. Hahaa, jee! 

Huomenna tuolla sankarilla alkaa koulu. Mahtaa olla omituinen päivä mulla eessä, kun ei ukko ookkaan yht'äkkiä kotona. Ehkä hyvä vaan, niin ei kerkee naamaan kyllästymään ;) Vitsi vitsinä.

Seuraavaksi suuntaan itseni iltapalalle ja sen jälkeen vois yrittää värittää mielenrauhaa.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille! (:

Toivepostaus: Läheisten reaktiot raskaus uutiseen

Toivepostausta numero kaksi pukkaa! Eli multa toivottiin postausta mun vanhempien ja kavereiden reaktioista, kun kerroin heille olevani raskaana.

Ensin aateltiin Rikun kanssa, että ei kerrota ihan heti kenellekkään. No eihän siitä mitään tullu! Ihan ensinmäinen, joka sai tietää meidän lisäks raskaudesta oli mun sisko, jolle lähetin kuvan WhatsAppissa positiivisesta raskaustestistä. Sen reaktio oli semmonen järkyttyneen olonen, mutta kyllä se onnitteli muistaakseni. Molemmat oltiin silleen "Apua! Hassua, mä oon raskaana!" :D

Kerron nyt ensin vaikka Rikun vanhempien reaktiot. Heidän reaktiot ei niinkään jännittäny tai pelottanu, sillä tiesin että molemmat varmasti ilahtuu uutisesta. :)

Mentiin käymään kahvilla Rikun äitin luona. Ei ollu vielä ees tarkotus kertoo, että oon raskaana. Rikun tuntien se ei kuitenkaan voinu olla kertomatta tämmöstä asiaa ja se sitten siinä kahvipöydän ääressä paljasti meidän pikku salaisuuden. Rikun äidin reaktio oli ihanan iloinen ja innokas! Eka kysymys tais olla "Saanko kertoo tästä kellekkään?" eli varmaan olis halunu kertoo tästä facebookissa tilapäivityksen kera, niinkuin hän sitten myöhemmin tekikin kun luvan sai. Hahahaa, ihana♥

Rikun isän luona käytiin myös kahvilla. Olikohan jopa peräkkäisenä päivänä kun kerrottiin ilo uutiset tulevalle mummulle. Sekin tapahtui yllätys yllätys kahvipöydän ääressä. Koska oli joulukuu ja jouluaatto läheni, Rikun isä kyseli mitä tarvittaisiin ja toivottas lahjaksi. Riku sitten hymy suussa sanoi "Vauvan vaatteita pitäs kohta puoliin rueta ostelemaan" jolloin Rikun isä huudahti "Mitä?! Saatteko te lapsen?! Ihanaa, onneks olkoon!" ja riensi onnessaan halaamaan mua. Rikun isähän oli vihjaillu ja toivonu ukitettavan tuloa pitkän aikaa. Oli kyllä ihana nähdä, kuinka hän innostui ja oli onnellinen meidän puolesta ja uutisesta muutenkin! :)

Mua jännitti hirveesti kertoo omille vanhemmille. En tienny millä tapaa tollasen pommin vois pudottaa ilman, että mun vanhemmat saa sydänkohtauksen. Mulla ja Rikulla kun on tavallaan eri tilanteet, koska mä oon mun perheen nuorin ja Riku on ainut lapsi. Loppupeleissä uskaltauduin kertomaan, koska en oo ainut isin ja äitin pikkutyttö tässä perheessä, joka on saanu lapsia.

 Mentiin käymään mun äitin luona. Ajatuksena oli kokoajan kertoo tästä. En ois ite halunu vielä kertoo, mutta aattelin että sama kait se on kertoo, kun Rikun porukatki ties jo asiasta. Tähän vaikutti myös sekin, että ollaan äitin kanssa oltu aina tosi läheisiä. Oon aina voinu avautua asiasta kuin asiasta mun äitille ja äiti on aina ollu tukena ja apuna.
Muutaman tunnin kestäneen kahvittelu hetken päätteeksi sanoin äitille "Arvaa mitä äiti. Susta tulee taas mummu elokuussa." Äitin reaktio oli "EIKÄ?!" ja kahtoo mollotti suu auki. Äitin ilme kerto sen ajatukset "Apua. Oikeestikko?! Minun pikkutyttö saa lapsen!". Sen koommin ei niinkään koko raskaudesta puhuttu, kun aikalailla sen jälkeen lähettiin Rikun kanssa kotiin. Äiti järkyttyi. Laitoin seuraavana päivänä viestiä äitille, että järkyttyikö se kuinka pahasti ja että toivon hänen olevan mun tukena tässä. Olihan tää nyt täysin uus asia ja uus elämänalku meille. Äiti lupasi pysyä mun vierellä, tukea ja auttaa kaikessa, niinkuin se on tehnytkin. Tietty alku järkytys oli, mutta kyllä se sulatti ajatuksen mieleensä. Mikään uus asiahan tää ei mun äidille oo, sillä sehän on jo kahden pienen prinsessan mummu! :)

Sitten tuli vuoro kertoa isälle. Huh sitä jännitystä! Jotenki mua jännitti ja pelotti enemmän kertoo isille kuin äitille. Mun iskä oli kuulema epäilly jo pitkän aikaa, että oon raskaana koska en polttanu tupakkaa enää, enkä myöskään juonu alkoholia. Mun "äitipuoli" oli syöttäny sen päähän, että nyt on Pinja raskaana kun ei juo eikä polta. Iskä oli kuulema kyselly mun siskoltaki oonko raskaana. Tuli jotenkin "kiire" kertoo, ennenku oikeesti joku möläyttää.
Käytiin iskän luona saunomassa ja siinä sitten juuri saunasta tulleena telkkaria katottiin ja sitten sanoin jotenkin jossain vaiheessa että oon raskaana. Sitten iskä mutis "No kyllä mä vähä arvelinki että oot raskaana. Onneks olkoon. Millonka on laskettuaika?". Iskähän rupes siitä lähtien sitten tosi paljon huolehtimaan. Vähintään joka toinen päivä soittaa ja kysyy vointia ja kuulumisia muutenkin. Talvella hyvä kun ei syliin ottanu ja kantanu peilijään yli kun mummolassa käytiin. Iskän reaktio oli kans kyllä todella positiivinen ja ihana yllätys! :)

Toinen siskoni rupesi itkemään onnesta, kun kerrottiin tämä uutinen. Harmittaa, että en mummolleni kerenny kertoo tätä ennenkuin hän menehtyi, mutta ukki myös ilahtui uutisesta.
Joka tapauksessa, kaikki kaverit, sukulaiset, isovanhemmat ja kaikki on ottanu uutisen todella hyvin vastaan. Varmaan on ollu semmosta alku järkytystä, mitä äitillä oli, mutta päälimmäisin päin kaikki suhtautui hyvin ja tottu ajatukseen nopeesti. Oon saanu todella, todella paljon tukea mun perheeltä ja Rikun perheeltä (WhatsApp ryhmää unohtamatta!!), enkä varmaan ilman heidän tukea olisi jaksanut. Kiitokset siitä siis heille kaikille♥

Haluan tsempata kaikkia mun ikäsiä, nuorempia ja vanhempia, jotka haaveilee omasta perheestä tai miettii muuten vaan vanhempien reaktioo raskaus uutiseen. Kaikkien vanhemmat/sukulaiset ei välttämättä ota näin hyvin vastaan kuin minun, mutta uskon sen ajan kanssa menevän ohi. Onhan se nyt kuitenkin ymmärrettävää, että vanhemmat järkyttyy ensin hieman. Luonnollinen asiahan se on. Kaikkeen tottuu aikanaan! :)
Ja jos joku kaveri ajattelee pahaa sun raskaudesta, niin anna olla. Ei se sillon kovin hyvä kaveri voi olla, jos ei sulata tämmöstä ihmettä eikä oo tukena ja apuna! (Mun mielipide.)

Nopeasti loppuun kuulumiset. Tänään pyörähti 39 raskausviikko käyntiin. Viikon päästä on laskettuaika, ja rupee kärsimättömyys loppumaan. Tule jo, muksu!♥
Muuten meille kuuluu hyvää. Eilen käytiin Neran kanssa palloo viskelemässä ja uimassa. Ei ois millään halunu tulla pois järvestä. Ihana kun toinen niin nautti. (: Illasta käytiin naapurissa kahvilla ja haettiin äitin luota mustikoita. On muuten hyvä herkku toi vaniliajäätelö ja mustikat, noms! Kuvat otettu eilen, paitsi viimeisin.

Edelleen mielelläni toteuttelen toivepostauksia ja otan ideoita blogia kohtaan muutenkin vastaan. Kommentoikaa rohkeesti mielipiteitä, kyselkää asioista tai mitä vaan. En mä pure. :)
 Nyt kipsuttelen kuuman suihkun alle hartioita aukomaan.
Ihanaa uutta viikkoa kaikille! (:

Kurkkaus sairaalakassiin ilman kassia

Vihdoin ja viimein sain sairaalaan vauvalle lähtövaatteet katottua! Siinä samalla sain postaus idean ja nappasin kuvat, mitä sinne kassiin nyt mukaan sitten päätyykään. Hehhee, tosin itse kassi vielä puuttuu, sillä en osaa päättää pakkaanko nuo johonkin laukkuun vai johonkin muuhun kangaskassiin. Vaikka eihän tuolla nyt väliä ole millasessa kassissa nuo kuletetaan. 

50cm vaatteet 

56cm vaatteet

Pakkaan varulta mukaan 50 cm ja 56 cm kokoiset vaatteet. Eihän sitä tiedä loppupeleissä minkä kokoinen pötkylä tuolta putkahtaa. Vauvan vaatteet muutenki tosi pieniä, joten ei paljoa tilaa vie kahdet erikokoiset vaatteet. Yritin ottaa mahdollisimman neutraalit vaatteet, jos sattuukin lapsi olemaan poika. Voin kertoo että vaikeaa se oli, sillä noi vaatteet mitä lipasto sisältää, on melkein kaikki pinkkejä/punaisia. 

Päädyin pakkaamaan vauvalle lähtövaatteeksi pitkähihaisen bodyn, potkuhousut ja "ulkovaatteeksi" kevyen karvahaalarin. Elokuu kun on, niin ei kovin kylmä ole ja autollahan me kuljetaan. Tarvittaessa varmasti mun äiti taikka sitten Riku voi tuoda lisää vaatetta, jos vaatteet eivät riitä.

Tietysti vauvalle tumput ja pipo. Näistä pipoista kans oli vaikeeta valita minkä otan, kun kaikissa oli jotain hello kitty -juttuja, korvia yms.

Totta kai järkkäri lähtee matkaan ja tietty sille laturi! Tosin oon varma siitä, että tää järkkäri jää tyhjänpantiksi kassiin tai kaapin pohjalle ja otan kännykällä kuvia. Noh, ei se järkkärikään pahitteeks oo.

Väristyskirja. Jos ei saada perhehuonetta ja Riku joutuu kotiin öiksi, niin onpahan mulla jotain tekemistä.

Ne tärkeimmät, neuvolakortti ja henkkarit.

Itselleni otin muutamat alushousut mukaan, sillä en todellakaan rupee pitämään niitä sairaalan alushousuja. Lisäksi myös imetysliivit ja liivinsuojat, hygienia tarvikkeet mukaan lukien myös hammasharja josta en kuvaa napsassu, varulta harso ja hiusharja. Lähtövaatteeksi itelleni pakkaan lökärit, topin ja hupparin. Aattelin ottaa myös muutaman pompulan mukaan, sillä aivan varmasti mun tuurilla päässä oleva pompula katkee ja siinäpä sitä sitten ollaan. Kassiin lähtee myös kännykän laturi matkaan, josta en myöskään kuvaa ottanu.

Tältä näyttää mun maailma alaspäin katsottuna

Tänään on ollu jotenki outo päivä. Yöllä huomasin päivän vaihtuneen ja tuli tosi outo tunne. Päivämääränä oli 8. elokuuta. Mulla on ollu jotenki semmonen tunne, että tänään tapahtuu jotain tai on joku merkittävä päivä. Vielä ei oo tapahtunu mitään, mutta onhan tässä toisaalta aikaa. Kaverit veikkas, että muksu syntyy tänään ja vastaukseksi oon tiuskassu että syntyiskin. Voi kun pääsis jo ajamaan KYSille! Kärsimätön äiti täällä odottelee. 

Nyt hipsin kuuman suihkun alle mietiskelemään syntiä syviä.

Toivepostaus: Odotustarina

Raskauden alkuajoista (1-5kk) ei löydy kuvia, sillä mulla rupes maha näkymään pikkuhiljaa vasta puolenvälin jälkeen. Tietty normi turvotusta oli, mutta en viittiny ottaa kuvia edes itelleni muistoksi, sillä se maha näytti siltä kun oisin vaan syöny mahani täyteen ruokaa ja se ois ollu pelkkää ruokaturvotusta. 

Tammikuun puolivälissä (?) otettu kuva. Entisissä mitoissani olin tosi hoikka.

Alotetaas ihan alusta.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin mekkojen olleen myöhässä muutaman viikon. Aattelin mielessäni, että ne on vaan taas niin epäsäännölliset, niinku ne oli joskus yläaste aikoinaki. Ei mulla mielessänikään käyny, että mä nyt oikeesti raskaana oisin. Se oli semmosta meidän kahdenkeskistä inside -läppää. Ainahan me huulta heitettiin "Hehheh Riku, nyt ois ovulaatio meneillään. Mites ois?" tyylillä. Olin sillon työharjoittelussa vanhainkodilla. Mun työpäivän jälkeen käytiin huvikseen ostamassa apteekista raskaustesti, ihan vaan sillä että sen ajatuksen voi sitte pois sulkea mielestä. Kotiin tulomatkalla höpöteltiin ja naureskeltiin vammaseen tapaamme. 

Kotiin tultua suunnattiin olkkariin ja otettiin testin ohjeet esille. Luettiin molemmat ohje kerran tai kaks läpi, kunnes menin kusta luikauttamaan tikun päälle. Jätin tikun nätisti oottamaan vessaan korkki päällä. Menin jännittyneen mieheni viereen istumaan ja siinä jotaki höpöteltiin. Odotusaika meni, ja kävin kurkkaamassa testin tuloksen. Tikku kädessä palasin Rikun luo järkyttyneenä ja sanoin että mä oon raskaana. Riku pötkötti sohvalla ja itkee tirautti muutaman onnenkyyneleen hymy huulilla. Minä taas en voinu uskoo ensinmäistä testiä, vaan lähettiin hakemaan toinen samaisesta apteekista. Kyllähän se sekin testi näytti positiivista. Siitä alko se tunteiden myllerrys. En tiedostanu olevani raskaana, se oli jotenki niin uskomaton ajatus. Ajatukset oli ihan sekasin. Jännitti, pelotti, itketti, ahisti, mutta samalla olin myös iloinen ja onnellinen. Oikeestaan ekat viikot meni itkunsekaisissa olotiloissa. Tuntu, että en pysty tähän mutta en halunu tehä aborttia. Se vaan ei käynyt mulle, enkä mä hetkeäkään miettiny abortin mahollisuutta.

Raskauden puoliväli ja pienen pieni maha.

Lähetin testistä kuvan WhatsAppissa siskollekkin. Kyllähän se sekin tais hieman järkyttyä. Seuraavana päivänä mä soitin neuvolaan ja varasin ajan ekalle käynnille. Neuvola-aika siirtyi muistaakseni monien viikkojen päähän ruuhkan takia, joten sain kotiläksyksi ottaa itse selvää ruokavaliosta jne. Kyllähän mä ne luin, mutta jotkut oli vähän liian rajotettuja mulle. Esimerkkinä tästä kahvi. Oikeesti ei raskaana ollessa sais juoda kun ihan pikkusen vaan kahvia, mutta mä oon killittäny kahvia pikkutytöstä saakka ja siitä seuraa paskapäivä ja järjetön migreeni jos en edes sitä yhtä kuppia saa aamulla.

Ekan neuvolakäynnin jälkeen oli jotenkin hassua mennä niille muille käynneille. Ruettiin juttelemaan enemmän vauvoista ja odotusajasta. Kuunneltiin sydän ääniä ja ultrattiin muutaman kerran. Varsinkin alussa se oli niin outoo, kun en ite vielä älynny olevani oikeesti raskaana. Tuntu, että olin vaan kokoajan unessa josta herään kohta todellisuuteen jossa en oo raskaana. Vaikka kyllähän ultratessa se pieni sikiö siellä näky heiluvan ja vilkuttelevan, mutta en jotenki vaan saanu päähäni sen olevan totta. Se lienee normaalia, kun esikoisesta kysymys. 

Rupesin tajuamaan kunnolla raskauden ekojen liikkeiden tuntuessa. Vielä enemmän se raskaus voimistui, kun liikkeet voimistu ja alko näkyä vatsanpeitteiden läpi. Liikkeet näkyy edelleen ja uteliaammat voi käydä kahtomassa video pätkää instagramista pinjjapauliina, jos ei oo nähny jo. 

Raskausviikko 24 ja kuvan alakulmassa oikealla puolen edesmennyt koiramme Himo <3

Raskaus aika on ollu tosi ihanaa aikaa, mutta samalla myös aika raskasta. Henkisesti ottaen varsinkin. Kaikki tunteet korostuu ja kaksinkertaistuu. Ahistaa ja stressaa kahtakauheemmin. Välillä on tuntunu, että tekis mieli vajota maan alle ja pysyä siellä. Joinakin päivinä kaikki asiat romahtaa päälle samaan aikaan ja tuntuu ettei enää vaan jaksa. Niinkun oon tänne jo muutaman postauksen kirjottanu mun fiiliksistä. Vaan silti tässä edelleen porskutan menemään.

Yks asia, mikä on tuonu mulle tosi paljon itseinhoo raskauden aikana on ollu syöminen. Yht'äkkiä kaikki ruoka rupee maistumaan paremmalta kuin koskaan ennen ja tekis mieli vaan syödä ja syödä. Siitäkin itseasiassa runoilin tänne postauksen. Tällähetkellä paino ei oo kovin paljoa noussu kuitenkaan, mutta oma peilikuva välillä hieman kauhistuttaa. Ei se maha niinkään, vaan jenkka kahvat ja lantion leviäminen. Kyllä tiiän, että nää kuuluu raskauteen, mutta ahistus on silti.

Raskausviikko 27

Yksi ainut säikähdys on ollut ja se oli tammikuun alussa. Olin sinä päivänä just lukenu netistä, mitä vauvalle sillä viikolla tapahtuu ja mitä oireita äidille voi mahdollisesti tulla. Normaalisti köllöttelin sohvalla täyden mahan kanssa, kun kamala mahakipu alko. Se jomotus oli enimmäkseen oikealla puolen alamahassa. Kipu koveni kovenemistaan ja sattu niin pirusti, että oli pakko lähtee päivystykseen keskellä yötä. Siellä eivät osaneet tehdä muuta ku pyöritellä peukaloitaan (yllätys..), joten amppari tuli hakemaan ja lähdettiin KYSiin. Majailin siellä vuorokauden, eikä kukaan osannu sanoo sielläkään mikä mulla on. Umppari epäily oli, mutta ei ollu tulehdusarvot koholla eikä muita siihen viittaavia oireita. Seuraavana iltana mahakipu loppui kuin seinään ja halusin totta kai kotiin Rikun mukaan. Lääkäri ja hoitajat sano, että pitää olla yön yli tarkkailussa. Vuoro vaihtui ja toinen lääkäri tuli tapaamaan minua, jolloin purskahdin itkuun ja sanoin että mun on päästävä kotiin. Mitäpä suotta minä siellä petiä oon viemässä, kun ei enää koskenukkaan. Onneks se lääkäri oli sen verran ymmärtäväinen ja antoi mun lähtee. Tuolloin mulla oli myös ihka ensinmäinen ultra, joka tehtiin ihan muuta kautta kuin normaalisti. Toi mahakipu ei ollu ensinmäinen kerta, nimittäin oon ton takia joutunu käymään muutamana muunakin kertana lääkärissä ja oon palannu sieltä yhtenä kysymysmerkkinä takaisin.

Raskausviikko 28

Oireista sen verran, että ne on jääneet todella vähäseks. Alussa oli mm. väsymystä, kahvin tuoksu/maku etos, tupakanhaju oli sietämätöntä, tissit kasvo ja rupes vuotamaan pikkutiploja, muistaakseni oli jonkun verran alamaha kipuakin. Saattaa jotakin jäädä pois, kun muisti pätkii. Nyt loppu suoralla on ollu mm. hieman väsymystä, viiltäviä alamaha kipuja, hieman alaselän jomotusta, lonkka/nivuskipua, tietyissa asennoissa henkee ahdisti, kusettaa jatkuvasti jne. Tunteet totta kai heittelee laidasta laitaan. Välillä vituttaa kaikki, välillä itkettää pikku asiaki ja välillä kaikki taas on niin ihanaa kun olla voi. Raskaushimoista en oo välttyny, niinku yks postaus kertookin. Tuossa yks ilta suihkussa ollessani mietiskelin, että kääntyyköhän tää vähäinen oireettomuus kostoksi ja synnytys tulee olemaan entistä hankalampi. Noh jospa ei kuitenkaan!

Raskausviikko 30

Koko tää 9kk on menny aika tasapaksusti. Jotenki en oo ees huomannu mitään muuta kun vaan tän mahan kasvun ja mitä nyt muutamia hassuja oireita on ollu matkanvarrella. Ei tää niinkään oo mun elämään vaikuttanu, paitsi tupakanpoltto loppui kuin seinään ja alkoholia en oo käyttäny herranvuosiin. Tietty ruoka-annokset on suurentuneet ja tiheentyneet, ja oon yrittäny syödä mahollisimman monipuolisesti. Tosin joo, ei aina jaksa ruokaa tehdä ja välillä saa myös herkutella kotipizzan ja scanin ruoilla! En silti pidä itseäni mitenkään huonona ihmisenä, jos välillä oon syöny tosi rasvaista ja suolaista ruokaa. Ei kukaan oo täydellinen.

Raskausviikko 32+6

Vaikka 9kk kuulostaa pitkälle ajalle, niin voin kertoo että tää menee ihan sairaan nopeesti. Voin kertoa tästä esimerkin. Tiesin, että lapselle pitää olla kaikki hoitotarvikkeet, vaatteet, pinnasängyt, ammeet, vaunut jne valmiina kun se tulee. Ajattelin kokoajan, että kyllä mä kerkeen kun laskettuun aikaanki on noin ja noin paljon vielä aikaa. Kohta mä kuitenki huomasin, että ei hemmetti! Muksuhan syntyy kohta ja meillä ei oo vaippoja eikä tutteja, saatika sitten muita hoitotarvikkeita! Siitä sitten alkoi tämä koko kesän kestänyt stressi ja ahdistus, kun ei rahaakaan ollu. Onneks kuitenki kerkesin ostamaan kaikki, vaikka "vähän" viime tippaan meniki. Vaunuja meillä ei vieläkään oo, mutta me kyllä keretään ne hommaamaan. En silti jaksa potea "oon huono äiti"- fiilistä, kun ne vaunut nyt ei ookkaan meillä. Ajatelkoot muut mitä haluaa!

Raskausviikko 33

Odotusaika on muuttanu mua ihmisenä tosi paljon. Se on kasvattanu mut jotenki aikuismaisemmaks ja saanu ajattelemaan asioita syvällisemmin ja tarkemmin. En mä kyllä sen viisaampi ihminen oo älykkyysosamäärältäni, mitä vuosi sittenkään, mutta kuitenkin.
Jotenki tää aika on myös lähentäny mua ja Rikua enemmän yhteen. Vaikka välillä ollaan huudettu ja haukuttu, niin ollaan myös halailtu ja pussailtu. Riidat kuuluu parisuhteeseen, siinä missä rakkauskin.

Raskausviikko 35

Vaikka lapsi ei ollu sunniteltu, niin silti rakastan sitä eniten tässä maailmassa. Tiedän myös, että Riku tuntee samoin. Mulla on myös vahva tunne, että Riku pysyy aina mun vierellä. Ennen positiivista testiä me oltiin jo juteltu lapsista ja perheestä. En ois parempaa isää lapselleni voinu toivookkaan, niin ällöltä ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Raskausviikko 37+4 ja vauva on laskeutunut

Loppua kohden tätä asukin tuloa on ruennu vaan oottamaan ja oottamaan entistä enemmän. Varsinki nyt, kun on kaikki pakollinen hommattu valmiiks, peti pedattu, vaatteet pesty ja viikattu lipastoon, tavarat (miltei) paikoillaan ja mä oon valmiina muutenkin. Kokoajan vaan toivoo, että tule jo. Mutta se tulee sitten kun on tullakseen, jospa ei kuitenkaan paljoa yliajalle menis. Paras mahollinen aika ois tulla nyt lähipäivinä, ennen ku Riku lähtee koulunpenkkejä kuluttamaan mutta aina ei saa mitä haluaa. Pääasia että meidän pieni rakas voi hyvin ja tulee kun on sen aika♥

Raskausviikko 38+4 eli maha tänä päivänä :)

Toivottavasti tää postaus nyt jotenkin kertoo teille mun odotusajasta, vaikka aika ykstoikkostahan tää oli. Ei silleen ollu mitään oireita eikä mitään. Sitten ku ollaan jo näin pitkällä menossa, niin ei meinaa kaikkea muistaakkaan. Harmittaa hieman, kun en alottanu bloggaamaan aiemmin, sillä mietiskelin jo alkuvuodesta blogin tekoa ja kirjottamista.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tää odotusaika on ollut ihanaa, mutta samalla aika hankalaa ja opettavaista aikaa! :)

Vinkki ensiodottajalle: älä turhaan stressaa tarvikkeiden ostosta, kyllä ne kerkee hommata. Paras olis, jos pikkuhiljaa ostaa eikä kerralla kaikkee niinku minä tein. Se 9kk kuulostaa pitkältä ajalta, mutta todellisuudessa se vilisee silmissä. Äläkä turhaan ahdistu kilojen tulosta, ne kuuluu asiaan! :)

Vielä tähän loppuun semmonen sepustus, että mielelläni toteutan näitä toivepostauksia! Ja tosi mukava kuulla, että mun höpinöitä jaksetaan lukee ja niistä vielä tykätään! Jos on lisää toivepostaus ajatuksia tai muuta vastaavaa, niin heittäkää rohkeesti kommenttikenttään. :)
Aurinkoista viikonlopun alkua kaikille! :)