Kuopuksen synnyttyä ensmäiset kaks viikkoa oli hyvin raskasta aikaa. Tai etenkin se eka viikko. Tunteet meni äärilaidasta toiseen ja saatoin muuttua iloisesta vihaiseksi sekunnissa ilman sen kummempaa syytä. Saatoin purskahtaa täyteen itkuun silmänräpäyksessä ja kysyttäessä mikä minun on, vastaus oli usein "en tiedä". Kävin päässäni läpi raskaus aikaa ja synnytystä, jotka lisäsivät ahdistuneisuutta huomattavasti. Ajatukset oli ihan sekasin pääkopan sisällä ja tuntui, että en saa mistään ajatuksesta kiinni. Olin ihan hukassa.
Kotiin päästyä ensinmäiset kolme päivää oli kamalimpia koskaan. Olin kuin diktaattori, joka huusi ja raivosi kaikesta. Olin ankara Emmiä kohtaan ja räjähtelin vähän väliä jokaisesta pienestä asiasta. Toisinaan saatoin itkeä päivän putkeen ilman mitään syytä. Näin jälkikäteen ajateltuna olin tunteeton.
Yhtenä päivänä Riku otti illalla puheeksi sen, kuinka kohtuuton olin ollu Emmiä kohtaan. Sillon tuntui, kuin herätyskello olisi herättänyt minut ja purskahdin itkuun tajutessani, että "Niimpä. Niin olen ollut.". Koitin selittää Rikulle etten tiedä mikä minua vaivaa. Ajatukset oli isona myttynä päänsisällä ja tuntui, että kaikki asiat ahdistaa ja v*tuttaa mahdottoman paljon. Seuraavana aamuna oli neuvolan ensinmäinen kotikäynti, jolloin kerroin tunteistani. Avasin vähän omia ajatuksiani hänelle ja kerroin olevani peloissani, sillä sitähän minä todella olin. Sanoin ajattelevani lopettaa imetyksen jos tämä kaikki johtuu imetyshormooneista. Hän totesi olon helpottavan hormoonien tasaannuttua ja että oireet viittaavat Baby bluesiin. Minulle tarjottiin myös neuvolapsykologin aikaa, jolle voisin käydä puhumassa synnytys/raskaus ahdistuksestani, mutta toistaiseksi en ole kokenut tarvitsevani aikaa hänelle.
Ne ekat viikot jaksoin päivä päivältä paremmin ajatellen, että tunteiden myllerrys on ohi menevää ja että se tulee helpottumaan ajan myötä. Ja niinhän se luojan kiitos teki. Imetyshormoonien tasaannuttua ja oikeastaan ekan kuukauden jälkeen vointi oli huomattavasti parempi. Arki muuttui rytmittyneemmäksi ja fiilis oli mitä mainioin.
Vaikka oon Emmin aikaan kokenu imetyshormoonit, niin kyllä tämä kaikki tuli puun takaa. En osannut odottaa, kuinka sekavaks kaikki voi yhtäkkiä muuttua oman pään sisällä. Kuinka oma käytös ja kaikki voi muuttua. Kuinka alat pelkäämään itse itseäsi ja omaa käytöstäsi. Ja ennenkaikkea; Kuinka ahdistunu ihminen voi olla.
Oon niin onnellinen, että nuo ajat on ohi.
Kotiin päästyä ensinmäiset kolme päivää oli kamalimpia koskaan. Olin kuin diktaattori, joka huusi ja raivosi kaikesta. Olin ankara Emmiä kohtaan ja räjähtelin vähän väliä jokaisesta pienestä asiasta. Toisinaan saatoin itkeä päivän putkeen ilman mitään syytä. Näin jälkikäteen ajateltuna olin tunteeton.
Ne ekat viikot jaksoin päivä päivältä paremmin ajatellen, että tunteiden myllerrys on ohi menevää ja että se tulee helpottumaan ajan myötä. Ja niinhän se luojan kiitos teki. Imetyshormoonien tasaannuttua ja oikeastaan ekan kuukauden jälkeen vointi oli huomattavasti parempi. Arki muuttui rytmittyneemmäksi ja fiilis oli mitä mainioin.
Vaikka oon Emmin aikaan kokenu imetyshormoonit, niin kyllä tämä kaikki tuli puun takaa. En osannut odottaa, kuinka sekavaks kaikki voi yhtäkkiä muuttua oman pään sisällä. Kuinka oma käytös ja kaikki voi muuttua. Kuinka alat pelkäämään itse itseäsi ja omaa käytöstäsi. Ja ennenkaikkea; Kuinka ahdistunu ihminen voi olla.
Oon niin onnellinen, että nuo ajat on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! :)