Huomenna pyörähtää käyntiin raskausviikko 41. En todellakaan ois uskonut pötkiväni näin pitkälle tässä toisessa raskaudessa ja se jos mikä päähän ottaakin. Totta kai vauva tulee kun on siihen itse valmis, mutta tää loppuraskaus on ollu henkisesti niin raskas, että oon ihan poikki. Viimeisimmät pari viikkoo on ollu yhtä tunnemyllerrystä. Etenkin tää viimeisin viikko. Jokaikinen aamu herään pettyneenä siihen, ettei mini ole sylissä. Valehtelematta jokaikinen aamu on alkanut hammasta purren, ettei itku tule. Joinakin aamuina oon ollut niin väsynyt huonosti nukuttujen öiden takia, että aamun ensinmäiset tunnit on kuluneet itkiessä. Mä vaan oon niin kyllästynyt, turhautunut, vihainen ja masentunut tähän raskauteen. En jaksa!! Muistan kyllä odottaneeni Emmin synnytystä paljon, mutta en läheskään näin paljoa.
Mielessä vilisee miljoona kysymystä. Miks synnytys ei ole lähtenyt käyntiin, vaikka kipeitä supistuksia on ollut paljon? Miksi kivuliaat supistukset loppui? Miten synnytys lähtee käyntiin, jos supistuksia ei tulekkaan? Kuinkahan iso vauva on? Entä jos se onkin niin iso, ettei mahdu tulemaan alateitse? Koitanko väkisin sulloa sen ulos alapään kautta? Entä jos istukka ei olekkaan toiminut tässäkään raskaudessa loppuvaiheessa täysillä? Entä jos vedet menee keskellä päivää, kun olen kaksin Emmin kanssa kotona? Entä jos vedet menee yöllä minun nukkuessa, enkä herää siihen? Entä jos synnytys ei käynnistykkään itse ja se joudutaan käynnistämään? Entä jos kaikki ei olekkaan hyvin tai mene hyvin?
Tällähetkellä pelkään tajuttomasti sitä, että synnytys joudutaan käynnistämään. Oon kuullu niin paljon huonoja kokemuksia siitä ja että se sattuu enemmän kuin luonnollisesti alkanut synnytys. En todellakaan halua ottaa mitään pilleriä, odottaa sen käynnistävän synnytyksen pahimmassa tapauksessa parin vuorokauden päästä ja kärsiväni niitä kipuja kovempina. Haluan yhtä helpon ja nopean synnytyksen, kuin Emmin synnytys oli (vaikka taas ihan luomuna).
En tiiä voiko stressillä ja jännityksellä olla osansa asiaan, ettei synnytys ole käynnistynyt edelleenkään, mutta koitappa tässä tilassa olla odottamatta synnytystä. Tällähetkellä tekisin oikeesti mitä vaan, että tää lapsi lähtis tulemaan ulos tuolta. Kai pitäis koittaa ajatella tulee kun on tullakseen - menetelmällä, mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Just nyt vihaan ihmisiä, jotka laittaa viestiä "Joko oot jakautunu?" "Supisteleeko yhtään?" ja instagramissa vastasyntyneiden vauvojen kuvia. Tekis mieli huutaa ja raivota. Mutta toisaalta, onhan tässä tullu taas kiukuteltua Rikulle ja itkettyä kuinka loppu voi ihminen olla raskauteen. Läheisimmät ystävät saaneet kans joka päivä kuulla, kuinka turhautunut mä oon. Anteeks siitä teille! :D
Mutta noh, kai tää tästä. Pitää vaan koittaa tsempata itteensä ja olla ajattelematta koko asiaa.Vertaistukea otetaan vastaan, jos jollakulla ollu samat fiilikset kuin mulla nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! :)