Huomasin jo raskauden aikana, että tää äidiksi tuleminen muutti mua todella paljon. Oon aina luonteeltani ollu tosi ujo ja oikeastaan aika epäsosiaalinen tuntemattomia henkilöitä kohtaan. Raskauden myötä musta tuli avoimempi ihminen ja oikeastaan myös rohkea, jos niin nyt voi sanoa. Epäsosiaalisuus on muuttunut, sillä nykyään juttu kyllä lentää tuiki tuntemattomankin kanssa, vaikka pieni jännitys onkin. Tästä voinkin kertoa oivan esimerkin, Sain sijaisuus tarjouksen kesällä ihan yht'äkkiä, kun anoppi soitti ja kysyi voinko tulla tekemään iltavuoron seuraavana päivänä sinne. Totta kai mä otin sen vastaan, vaikka mua jännitti aivan pirusti. En tuntenu ketään sieltä, koska anoppi tekee pelkkää yötä, mutta silti tulin kaikkien kanssa juttuun ja uskalsin olla omaitseni ja kysellä. Jos multa ois vuosi sitten kysytty, niin enpähän tiiä oisinki menny ollenkaan. Kuitenkin kyseinen työpaikka tuiki tuntematon, enkä koskaan ollu edes käynyt siellä.
Oon nykyään itsevarmempi. Luotan itteeni enemmän, mitä ennen. Vaikka mua todella paljon pelotti ja jännitti, kuinka me tullaan pärjäämään vauvan kanssa, niin sitä kun itseensä oppi luottamaan niin pärjätään mainiosti. Nykyään tulee mietittyä asioita paljon laajemmin ja syvemmin. En tiedä johtuuko se sitten näistä hormooneista, mutta kyllä sitä nyt osaa ajatella asioita täysin eritavalla. Nykyään myös asioiden suunnittelu ja päivien suunnittelu onnistuu paremmin.
Muutenkin oon paljon aikuismaisempi, ainakin omasta mielestä. Vuosi sitten olin täys pentu vielä, enkä oikeen ajatellu asioita niin sanotusti järjellä.
Äitiys on tuonu paljon ihania uusia asioita elämään. Se on tuonut uusia ystäviä ja kavereita. Lähentänyt mua ja mun siskoja. Hitsannut minut ja Rikut paremmin yhteen. Se on tuonut aivan uuden näkökulman elämään ja saanut mut tajuamaan asioita, joita en oo ennen tajunnu. Nykyään tällä elämällä on jokin oikee ja hyvä tarkotus, nimittäin kasvattaa tuo pieni lapsi vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Sitä osaa arvostaa nykyään paljon eriasioita esimerkiksi se vähälle jäänyt oma-aika, hiljaisuus, nukkuminen jne.
Äitinä oleminen on maailman parhainta. On ihanaa hoitaa pientä vauvaa, omaa lasta. Seurata hänen kasvua ja kehitystä. Se rakkaus, mitä tuota pientä kääröä kohtaan tuntee on jotain sanoinkuvaamatonta. Ei sitä voi mitenkään kenellekkään selittää, se täytyy itse kokea. Sitä vielä itsekkin opettelee äitinä olemiseen, tai siihen ajatukseen että on äiti. En oo vielä jotenkaan sisäistänyt tätä. Asiat luonnistuu kuitenkin hyvin ja oikeastaan aika helposti.
Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen. Mulla on just nyt kaikki mitä mä mun elämälleni oon aina halunnut, lapsi ja mies. Mitään en muuttais, enkä vaihtais pois. Tietty rahatilanne vois aina olla parempi, hah!
Samaan aikaan äitinä oleminen on todella rankkaa. Ne vähälle jääneet yöunet ja siihen päälle kaikki kotiaskareet ovat suorastaan aika mahdoton yhtälö. Varsinkin jos mies on töissä/opiskelee, eikä voi olla kotona ruoan teossa tai sitten jos on samanlainen jääräpää kuin minä, ettei voi jättää kotiaskareita miehen piikkiin. Sitten jos vauva sattuu olemaan itkuinen, eikä meinaa millään rauhoittua niin se syö myös voimia. Äitinä ollessa on kokoajan vastuussa toisesta. Kokoajan on päällä tavallaan jonkunlaiset paineet kasvatuksesta ja stressaa kaikesta. Sitä myös huolestuu turhankin pienestä, ainakin minä. Tässä voinkin esimerkkinä sanoo että oon huolissani Kirpun itkuisuudesta ja siitä kun se itkuhuuto ei meinaa loppua millään ja sillekkään kun ei järkevää syytä ole.
Niinkuin jo aiemmin sanoin, äitinä oleminen on maailman parhain työ, mutta samalla se on myös rankin työ. En kadu mitään, sillä tää pieni ihminen on tehnyt musta aivan uudenlaisen ihmisen ja todella onnellisen.
Tän onnellisempi en vois enää olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! :)