Mä en osaa kuvitellakkaan, millasta elämä olis ilman lasta. Tähän perhe elämään on jo niin tottunu, että ajatuskin siitä vapaudesta kuulostaa hurjalta. Se, että ei oiskaan ketään kestä ois vastuussa eikä ois sitä tiettyä rytmiä päivässä. Päivään ei kuuluskaan pissakakka vaipat, syöttämiset tai hermoja kiristävät päiväunille nukuttamiset. Millasta elämä ois ilman, että pitää seurata kelloa mitä minäkin aikana tapahtuu? Ilman, että pitää stressata ja miettiä, mitä tekee mihinkä aikaan.
Pakko myöntää, että välillä sitä kadehtii ihmisiä joilla ei oo lapsia. Ihmisiä, jotka käy töissä, saavat siitä hyvää palkkaa jonka ne saa tuhlata ihan mihin itse vaan haluaa. Heidän ei tarvii vaihdella päivästä toiseen pissakakka vaippoja, herätä öisin vauvan itkuun tai herätä kukon pierasun aikaan aamulla jos lapsi päättää niin. He saavat tehdä ihan mitä vaan ja milloin vaan. Kun heillä on vapaata, he saavat vaikka maata sohvalla ja syleksiä kattoon. Omaa-aika ei rajotu pelkästään päikkäriaikaan, vaan sitä on vaikka muille jakaa.
Nyt kun muistelen sitä aikaa, jolloin olin vielä raskaana ja koko kesän kotona työttömänä. Muistan sen tyhjyyden ja tylsyyden, joka oli läsnä lähes päivittäin. Mulla ei ollu velvollisuuksia, ei koulua taikka töitä. Olin vaan kotona Rikun ja koiran kanssa. Mä muistan, kuinka mä vaan joka ikinen päivä toivoin, että lapsi ois jo täällä sillä sitten mulla ois tekemistä.
Kyllä mä todellakin oon paljon onnellisempi nyt, kuin koskaan. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin nyt on se "puuttuva palanen" tehnyt rikkinäisestä palapelistä ehjän. Onhan tää nyt sata kertaa parempi kuin se, että elämä koostuis pelkästään töistä/parisuhteesta/bilettämisestä.
Vaikka välillä ottaa päähän aikaisin aamulla heräämiset, raivokiukku pyörremyrskyt, kitisy päivät ja kaikki, niin juuri näin on hyvä. Tai ei hyvä, vaan just täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! :)