Nyt päästäänkin mun lempi puheenaiheeseen, johon kaikki mun läheiset Rikua myöten on kerenny jo kyllästyä, nimittäin tadaaaa! Vauvahöpinöitä! Kerron nyt siis raskaudestani. Tekstiä tulee olemaan tässä postauksessa ihan jonkin verran.
Rv 20, vasta puolivälissä mulla rupes raskaus pikkuhiljaa näkymään.
Semmonen yli 7kk sitten kävin ihan vitsi mielessä ostamassa raskaustestin. Rikun kanssa kotiintulo matkalla vitsailtiin tästä aiheesta. Testi yllätti ja näytti positiivista. En uskonut sitä yhtä raskaustestiä joka näytti positiivista merkkiä, vaan lähdettiin Rikun kanssa ostamaan toinen. Toinen raskaustesti näytti myös positiivista merkkiä. Mä en oikeen tienny mitä pitäs aatella. Pelotti. Jännitti. Itketti. Riku tirautti muutaman onnenkyyneleen sillä välin ku minä ravasin pissitikku kädessä ympäri kämppää hokien "Ei oo totta. Ei voi olla!" Ajatukset oli sekavat, enkä mä muutenkaan uskonut että olisin raskaana. Vaikka ihan hyvinhän se mahollista oli, sillä en ollu syöny muutamaan kuukauteen pillereitä. Tuli siinä siskollekkin laitettua muutama kuva tikuista whatsapissa, että näkeekö mun silmät nyt ihan varmasti oikein.
Enhän mä uskonut sitä todeks edes ekalla neuvolakäynnilläkään, että mä oisin raskaana. Ei mulla ollu minkäänlaisia oireita, ei edes sitä aamu pahoinvointiakaan. Olo oli ku oisin ollu vaan unessa, jossa luulen olevani raskaana mutta en oikeesti oo. Joskus välillä jopa "unohti" olevansa raskaana. Varsinkin sillon kun ei ollut tätä rantapalloa tässä edessä, enkä tuntenut liikkeitä.
Tuli kutsu ensinmäiseen ultraääni tutkimukseen. Loihdin Rikulle ja siskolle, että kato vaan niin ei siellä ultrassa ketään näy. Että tää on vaan jotain harhakuvitelmaa ja kaikki testit on näyttäny väärin. Minä se olin joka oli väärässä. Siellä se pieni ihmisenalku lökötteli masussa kaikessa rauhassa.
Tuli kutsu ensinmäiseen ultraääni tutkimukseen. Loihdin Rikulle ja siskolle, että kato vaan niin ei siellä ultrassa ketään näy. Että tää on vaan jotain harhakuvitelmaa ja kaikki testit on näyttäny väärin. Minä se olin joka oli väärässä. Siellä se pieni ihmisenalku lökötteli masussa kaikessa rauhassa.
Olin onnellinen, sanoinkuvaamattoman onnellinen (sitä olen edelleen). Mutta silti mua pelotti. Mua pelotti että jokin menee pieleen ja tulee keskenmeno. Se että jäänkin yksin tän maha-asukin kanssa. Se että kaikki onkin pelkkää kuvitelmaa. Jotenkaan en saanu taottua mun päähän, että tää on totta ja musta tulee ihan oikeesti äiti. Onhan tää vieläkin aika uskomatonta. Ei sitä vaan osannu odottaa, että näinkin nopeesti se perhe-elämä tulis toteutumaan. Pelko raskauden keskenmenosta tai lapsen menehtymisestä ei oo hävinny minnekkään. Se lienee ihan normaalia. Pari päivää ennen ultraan menoa tulee kaikkia kauhu ajatuksia mieleen, että entä jos sillä lapsella on kaksi päätä tai entä jos sydän ei lyökkään. Onneksi kuitenkaan kumpikaan näistä ei oo ollu totta. Oishan se nyt aika hämmentävää, jos lapsella olis ollu ne kaks päätä.
Raskausaika on menny kuin siivillä. Nyt tosiaan tajuan, mitä se "nopeasti 9 kk menee" oikeen tarkottaa. Nyt eletään viikoilla 32+2 ja vastahan mä ne testit tein?! Hui! Kieltämättä pelottaa, että osaanko mä hoitaa vauvaa oikein kun ei oo oikeen minkäänlaista kokemusta vauvan hoidosta. Mitä nyt silloin tuli jonkunverran oltua tätitettävien vauva-aikana läsnä. Vaipan vaihdon mä varmaan kuitenkin osaan kun töissä sitä tekee päivittäin vanhuksille, hahhaa!
Raskausaika on menny kuin siivillä. Nyt tosiaan tajuan, mitä se "nopeasti 9 kk menee" oikeen tarkottaa. Nyt eletään viikoilla 32+2 ja vastahan mä ne testit tein?! Hui! Kieltämättä pelottaa, että osaanko mä hoitaa vauvaa oikein kun ei oo oikeen minkäänlaista kokemusta vauvan hoidosta. Mitä nyt silloin tuli jonkunverran oltua tätitettävien vauva-aikana läsnä. Vaipan vaihdon mä varmaan kuitenkin osaan kun töissä sitä tekee päivittäin vanhuksille, hahhaa!
Mun raskausaika on ollut helppo. Ei oo ollu pahemmin pahoinvointia (joskus sillon tällön mm. kahvintuoksu aiheutti huonoa oloa) eikä kyllä muutakaan. Mieliala on välillä heitelly laidasta laitaan, mutta suurimmaksi osaksi oon ollu omaitseni. Välillä tulee ihan tyhmistä asioista pieniä itkunpurskahduksia, mutta niille onki kiva yhdessä Rikun kanssa nauraa. Raskausajan himot ruoan suhteen on pysyny makeisissa ja muussa roskaruoassa. Väsymys on ollu alussa ja niin myös nytkin aika tajutonta. Tosin tämänhetkinen väsymys johtuu raudan puutteesta. Parisuhde ei oo kärsiny millään tapaa, vaan päinvastoin. Mulla ja Rikulla menee nyt paremmin kuin koskaan, vaikka välillä riitoja onkin. Ollaan hitsauduttu enemmän yhteen. Oon myös tän raskauden aikana aikuistunu todella paljon (omasta mielestäni ainakin) ja ruennu ymmärtämään joitakin asioita paremmin.
Jos olisin saanut niin sanotusti itse päättää millon tulen sormia napsauttamalla raskaaksi, niin kyllähän mä olisin muutaman vuoden varmaan odottanut. Oisin käyny muutaman vuoden töissä, että olis rahaa kunnolla kasvattaa lasta ja että olis rahaa myös hänen harrastuksiin. Eihän se nyt heti rupea kuitenkaan harrastamaan mitään ratsastusta tai muuta vastaavaa, mutta silti. Älkää nyt saako sitä kuvaa, että en olis tätä lasta halunnut. Tää on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut, enkä mä todellakaan kadu tätä päätöstä millään tapaa vaikka ei ollakkaan mitään miljonäärejä!
Oon kyllä ilonen siitä, että kerkesin opiskella tuon koulun nyt kokonaan loppuun ja valmistuin ihanaan ammattiin. Eipähän tarvitse sitten mammaloman jälkeen palata kouluun, vaan pääsee suoraan töihin.
Vaikka raskaus ei ollut millään tapaa suunniteltu, niin silti rakastan tuota pientä kääpiötä mahani sisällä ylitse kaiken♥ Oon onnellinen ja onnekas myös siitä, että mulla on mies rinnalla joka ei ottanu jalkojaan alle ja lähteny juoksemaan karkuun. Jotkut kun tuppaa sitä harrastamaan.
Kyllä me juteltiin lapsista Rikun kanssa suhteen alussa. Molemmat haluttiin lapsia, mutta ei vielä silloin. Viime kesänä lopetin pillereiden syönnin, eikä käytetty ehkäisyä. Ajateltiin, että jos lapsi on tullakseen niin sitten se tulee.
Perhe ja tietty myös Riku on ollut todella suuri tuki mulle raskauden aikana ja varmastikkaan ilman heitä en olis pärjänny. Siskot on jaksanu kuunnella mun mietteitä ja vastanneet mun kysymyksiin parhaansa mukaan. Iso kiitos kuuluu siis heille♥
Jos olisin saanut niin sanotusti itse päättää millon tulen sormia napsauttamalla raskaaksi, niin kyllähän mä olisin muutaman vuoden varmaan odottanut. Oisin käyny muutaman vuoden töissä, että olis rahaa kunnolla kasvattaa lasta ja että olis rahaa myös hänen harrastuksiin. Eihän se nyt heti rupea kuitenkaan harrastamaan mitään ratsastusta tai muuta vastaavaa, mutta silti. Älkää nyt saako sitä kuvaa, että en olis tätä lasta halunnut. Tää on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut, enkä mä todellakaan kadu tätä päätöstä millään tapaa vaikka ei ollakkaan mitään miljonäärejä!
Oon kyllä ilonen siitä, että kerkesin opiskella tuon koulun nyt kokonaan loppuun ja valmistuin ihanaan ammattiin. Eipähän tarvitse sitten mammaloman jälkeen palata kouluun, vaan pääsee suoraan töihin.
Vaikka raskaus ei ollut millään tapaa suunniteltu, niin silti rakastan tuota pientä kääpiötä mahani sisällä ylitse kaiken♥ Oon onnellinen ja onnekas myös siitä, että mulla on mies rinnalla joka ei ottanu jalkojaan alle ja lähteny juoksemaan karkuun. Jotkut kun tuppaa sitä harrastamaan.
Kyllä me juteltiin lapsista Rikun kanssa suhteen alussa. Molemmat haluttiin lapsia, mutta ei vielä silloin. Viime kesänä lopetin pillereiden syönnin, eikä käytetty ehkäisyä. Ajateltiin, että jos lapsi on tullakseen niin sitten se tulee.
Perhe ja tietty myös Riku on ollut todella suuri tuki mulle raskauden aikana ja varmastikkaan ilman heitä en olis pärjänny. Siskot on jaksanu kuunnella mun mietteitä ja vastanneet mun kysymyksiin parhaansa mukaan. Iso kiitos kuuluu siis heille♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoithan asiallisesti! :)