Höpisen

Ajattelinpa käyttää "vapaa-aikani" hyödyks ja tulla höpisemään jonniijoutavaa kakkelia tännekkin päin. Ihan alkuun jo pientä varotuksen sanaa siitä, etten jaksanu rueta muokkailemaan kuvia. 

Voisinpa vaikka kertoo siitä mielenkiintoisesta ajasta mitä Kysissä olin. Sarkasmi on kaveri. Ekana mulla oli ajatuksena tehdä siitä ihan oma postauksensa, mutta aika ei valitetttavasti riitä. Meneehän tää näinkin ihan hyvin.

 Eka kuva vanhempina, jippiii

Synnytyssalista päästessäni ooteltiin jossain "olohuoneessa" Rikun kanssa, että vapautuis huone. Se osasto oli täynnä uusia äitejä ja vastasyntyneitä, joten ooteltiin se koko hemmetin päivä. Illalla sain huoneen, mutta valitettavasti se ei ollu perhehuone. Tämä sen takia, koska Riku joutui tulemaan kotiin yöksi. Syy miksi joutui on se, että kellään ei ollu sillon vara-avainta meille että ois voinu käyttää Neran pihalla (ei keretty/muistettu antaa) ja koska turvakaukalo unohtui matkasta. Noh kuitenkin olin sen ekan yön yksin Kysissä. Mulla oli sen päivän ajan olo vähä niinku humalaisella ja olin toosii väsyny. Olinhan sentään melkeen sen kaks vuorokautta putkeen valvonu. Seuraavana päivänä saatiin onneks perhehuone ja Riku oli myös yötä siellä.

Ihana yöhoitaja otti vauvan hoitoon yöksi, että sain nukkua. Hän palautti vauvan mulle takaisin joskus 5 aikaan aamuyöllä, että sain pikkusen imetettyä. 

Koska Kirppu oli niin pieni, niin hänellä oli todella tarkat syöntiajat Kysissä ollessa ja verensokeri matalalla. Imetin Kirppua 2h välein, paitsi vikana päivänä pidennettiin 3h välein. Mulla oli kamala stressi päällä, että ei päästä pois sieltä verensokerin takia. Onneks kuitenkin sillon maanantaina verensokeri oli hyvä ja lääkäri antoi luvan lähteä kotiin. Jotenki mua pelotti ja jännitti tosi paljon, mutta olin niin helpottunu siitä että päästään kotiin. Pelotti, etten osaa hoitaa tätä lasta hyvin ja vaipan vaihto oli niin outoo. Kuitenki kaikki rupes luonnistumaan tosi nopeesti ja tuli uskallusta muutenki pitää vauvaa sylissä jne. Sitä kun alussa pelkäs, että pienokainen särkyy. Muutenkin niin paljon helpompi olla kotona vauvan kanssa, koska sairaalat on niin ahistavia paikkoja. Jotenki sitä aina aatteli siellä, että ne hoitajat arvostelee mua mun seläntakana vaikka tuskinpa ne niin tekee. 

On se vaan ihana olla kotona.

Enkä suinkaan jäänyt heti yksin kotiin palattua, sillä Riku sai muutaman päivän vapaaksi. Hänen ihana ymmärtäväinen luokanvalvoja antoi hänelle pari päivää vapaaksi.

Jotenkin tosi hassua, että mä oon äiti. Että meillä on perhe. Sitä aina havahtuu, että ei hitto meillä on ihan oikeesti lapsi. Sitä tavallaan edelleen jotenkin totuttelee siihen ajatukseen, että on äiti. 

Kaikki kuitenki kävi niin äkkiä ja nopeesti, että pää on vieläkin vähän pyörällä.  

Mutta on ihan parasta olla äiti!

Mitään selkeitä unirytmejä tai päivä-yö-rytmejä en oo vielä havainnu. Tai no aikalailla Kirppu nykyään samoihin aikoihin rupee päivällä ja illalla nukkumaan. Joskus taas ollaan niin yliväsyneitä, että silmät suurina vaan tapittaa auki. En myöskään erota itkuista, että mikä on nälkää ja mikä on seurustelunälkää, mutta enköhän mä kerkee ne erottamaan myöhemminkin. Meidän tyttömme on tempperamenttinen neiti. Jos tissiä ei tule heti, niin se on helvetti irti. Ilmeitä hänellä riittää. Joskus on tosi äkäsen näkönen kulmat kurtussa, joskus on viaton pieni enkeli, joskus duckface. Näitä riittää!

Ja paljon näkee unia. Sitä aina saa miettiä itkeekö Kirppu unissaan vai onko se hereillä. Joskus jopa kuulostaa että se viheltelee. Haha, ihana pieni!

Kastajaiset. Mihinkähän väliin nekin pitäis. Nimi meillä on jo tiedossa ja muutama kummikin on tiedossa, mutta ei olla vielä kysytty. Äh, jotenki tosi vaikee suunnitella niitä. Tai kun aattelee, että ketä kuhtuis ja ketä ei, ja suuttuuko joku jos ei kutsuta. Vaikka joo, me ite saadaan päättää ketä kutsutaan ja ketä ei, mutta silti. Ehkä mä aattelen liian paljon taas. 

Onneks on olemassa innokas anoppi ja äiti, joiden kanssa "kokoonnutaan" meille kahvittelemaan ensviikolla ja suunnitellaan yhdessä niitä. Mitä mä tekisinkään ilman meidän ihanaa tukiverkostoa!

Kahvia kuluu näinä päivinä tosi paljon. Johtuen varmaan siitä, että nyt kun en oo raskaana niin voin juoda sitä niin paljon kuin jaksan ilman, että rupee oksettamaan. Ruokahalu mulla on jotenkin kadonnut synnytyksen jälkeen. Hirmu vaikee rueta suunnittelemaan päivän ateriaa tai tehdä kauppaan ostoslistaa, kun ei tee mieli mitään ja tuntuu että jokainen ruoka etoo. Nyt vasta mun pitäs syödäkkin, että maitoo riittää pienokaiselle. Sitten taas kun Riku ei luota omiin ruoanlaitto taitoihinsa ja mä en välttämättä kerkee/jaksa tehdä ruokaa, niin sekin tässä vähän hankaloittaa päiviä. Onneks kuitenkin saan syötyä edes muutaman leivän jukurtin kanssa, vaikka eihän se kovin terveellistä oo. 

Näköjään taas pompin ja loikin aiheesta A aiheeseen B, mutta ei kait se haittaa. Jospa ei liian sekava oo, että selvää saatte. 

Pistäkää kommenttia kommenttiboksiin ja postausideoita otan vastaan myös! Niitä toteuttelen ajan mukaan.

Nyt minä kipitän viltin alle ja odottelen millonka se ukko kulta tulee kotia.